Tänään olin taas töissä, iltapäivällä psykologilla ja myöhemmin kouluun. Psykologilla sain taas vähän näkökulmaa tämän hetken asioihin ja huojensi sekin, että kun sanoin, että tällä hetkellä tuntuu, että en pysty tekemään yhtään mitään päätöksiä, psykologi sanoi, että heidän on hyvä tietää se, niin tietävät sitten, että heidän tulee ottaa isompi rooli siinä minun hyvinvoinnissani. Sinänsä tuo tarkoittaa, että menetän pienen osan vapauttani ja saattaa olla suurempi todennäköisyys joutua ns. "pakkohoitoon", minkä todennäköisyys on kuitenkin mielestäni häviävän pieni, mutta en vain jaksa välittää.

Psykologi oli tuntia normaalia aikaisemmin, joten minulla oli reilu tunti aikaa kierrellä kaupoissa ja käydä katsomassa joulutoria, joka oli mahtava. Sitten kuitenkin kun piti ruveta etsimään bussia koululle, epähuomiossani tein virheen.

Kävelin yhtä pysäkkiä kohti nähdäkseni, mitä busseja sieltä menee ja sitten yhtäkkiä kuulin tuttuja ääniä ja vaistomaisesti käännähdin. Minulla oli ollut kohtalainen iltapäivä. Olin totutellut uuteen ylimääräiseen aikaan ja rentoutumiseen siten että olin hereillä. Yksi minulle melko mitättömältä tuntuva pikkuseikka tuntui yllättäen tälle psykologille niin merkittävältä, että hän teki siitä oikein merkinnän vihkoseensa. Hän oli pyytänyt minua kuvailemaan rentoutumisongelmiani ja minä en ensin tiennyt mitä sanoa, mutta sitten sanoin, että tuntuu, että koko ajan täytyy tehdä jotain, eli jos vaikka katson telkkaria, jalka vipattaa koko ajan.

Eli minulla on todennäköisimmin ihan oikea burn-out taas. Psykologi kuvaili taas oireita ja sellainen oli esimerkiksi "ylikierroksilla käyminen", mikä ei niin loogiselta kuulostakaan. Tunnistan tuosta niin itseni, enkä aikaisemmin edes tiennyt, että tuo on burn-outia ennakoiva oire. Nykyään siis olin sitten töissä istumassa pöytäni ääressä tai kotona katsomassa telkkaria, joko jalat vipattavat tai temppuilen polvien nivelten kanssa tai syön. Töissä olen viime aikoina vetänyt järkyttävän määrän mandariineja.

Mutta niin takaisin siihen mokaani. Kuulin tuttuja ääniä ja käännähdin, jolloin sydämeni jätti useita lyöntejä väliin ja käännyin äkkiä pois. En ollut siinä tajunnut, että kello oli juuri sen verran, että tiimiläiset olivat kokoontuneet ja lähdössä töihin. Näin vilaukselta Akin ja puhelimessa puhuvan Natalian. Kävelin samaan suuntaan kuin he, mutta nopeammin ja varoin visusti katsomasta taakseni. Tiedän, että olisin voinut käyttäytyä paremmin ja jopa sanoa vaikka hei ja vaihtaa muutaman sanan, mutta melkein romahdin sillä hetkellä taas.

Pelkäsin, että he ajattelisivat, että vähintäänkin stalkkaan heitä tai jotain ja halusin vain, että he eivät huomaisi minua. En tiedä huomasivatko he, ainakaan he eivät sanoneet mitään. Toisaalta, kun on tehnyt toisen kanssa töitä tällaiseen pimeään aikaan, toisen tunnistaa jo pelkästään kävelytavasta. Lisäksi näin 180-senttisenä ja itsetehty kangaskassi käsivarressa tulee aika helposti huomatuksi. Toisaalta olen tullut tulokseen, että minä huomaan tutut kasvot väkijoukosta paljon aikaisemmin kuin muut. Olen miettinyt sitä jo aikaisemminkin ja tullut tulokseen, että sillä on varmaan tekemistä sen kanssa että minulla on äärettömän huono kasvomuisti.

Vaikka kuljen yleensä samalla bussilla tai ainakin samoilla busseilla, en ikinä tunnista sieltä ketään, paitsi työkaverit. Käyn yleensä aina samassa pienehkössä ruokakaupassa, mutta kun tulen kassalle ja katson sitä kassapalvelijaa siinä, en osaa useimmiten sanoa, onko hän joku ihan uusi vain joku vakityyppi. Näin reilun vuoden aikana olen pikkuhiljaa oppinut tunnistamaan joitain henkilöitä, mutta ovilla feissatessakin kaksi minuuttia henkilön kanssa juttelemisen jälkeen en osaa sanoa edes että oliko tällä ollut vaaleat, tummat tai ehkäpä punaiset hiukset, vaatteista nyt sitten puhumattakaan. Tietysti kaikki poikkeukselliset tapaukset muistaa jotenkin.

Sen sijaan, kun opin jotkut kasvot, minä muistan ne ja tunnistan ne. Olen miettinyt, että se voi olla syynä tähän poikkeuksellisen hyvään tuttujen kasvojen tunnistamiseen väkijoukosta, että se väkijoukko on tosiaan minulle vain väkijoukko, pelkkää massaa, josta voin erottaa yksilöt, mutta unohtaa sekuntia myöhemmin. Jos kaikki muu on yhtenäistä ja epämääräistä mössöä, niin sieltä näkee sitten ne tutut paljon nopeammin. Joten ehkä on toivoa, että he eivät nähneet minua. En kuitenkaan tiedä, miten realistista on toivoa sitä.

En kuitenkaan voinut tehdä muuta kun paeta, sillä kun näin heidät, tuntui vähän siltä kuin puoliksi aineeton jääpuikko olisi yhtäkkiä isketty koko rintakehän läpi. Sen muisti vielä niin hyvin, miltä tuntui olla siinä paikalla ja olla lähtemässä vuoroon. Olla siinä yhdessä tiimin kanssa, kun koko muu maailma ei vielä tiedä, että olen sellainen, jollaisia väistellään kadulla. Nyt sitten kun näin sen, mitä menetin, näin sen ihanan olotilan, tuntui kuin sisältöni olisi yhtäkkiä kuollut uudestaan.

Töissä ilmoitin taas tekeväni täyttä viikkoa ja ilmoittauduin vapaaehtoiseksi ottamaan ylitöitä kotiin. Nekin pitäisi tässä sitten vielä ALOITTAA.

Niin ja burn-outista vielä, että viikonloppuna nukuin sellaiset 9 tunnin yöunet, minkä lisäksi sitten otin kahdet nokoset kumpanakin päivänä. Sellaiset n. 2 tunnin nokoset. Ajattelin, että koska olen nukkunut niin paljon, olisin tänään aamulla pirteä, mutta vaikka laitoin kännykän herättämään seitsemältä, havahduin siihen vasta muutamaa minuuttia vaille kahdeksan vähintäänkin yhtä väsyneenä kuin aikaisemmin.

Sama lienee edessä huomisaamunakin.