Tänään ei ole lainkaan koetta, mutta koeviikko jatkuu siitä huolimatta. Se tarkoittaa sitten sitä, että minä saan notkua taas koko päivän kotona. Tuli nukuttua vähän pitempäänkin ja nyt jaksaa toivottavasti sitten lukea taas hieman enemmän.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Huomenna on kemian koe. Siitä ei luultavasti tarvitse stressata kauheasti, koska se opettaja laittaa aika helppoja kokeita aina. Hän on muutenkin hieman omalaatuinen, eikä selvästikään ota opettajan ammattia liian vakavasti. Hänen tuntinsa alkavat melkein poikkeuksetta vähintään viisi minuuttia myöhässä. Ne lisäksi loppuvat myös viisi minuuttia aikaisemmin, tai enemmänkin, jos tunnin jälkeen sattuu olemaan ruokailu.

 

Meille se opettaja kertoi, mistä hän laittaa kokeeseen sen pakollisen esseen, mikä pitää olla niiden laskujen lisäksi. Sitten hän laittaa joka kokeeseen aina myös termiselitystehtävän, yksi piste per kohta. Sitten hän sanoi nyt vielä, että kokeessa tulee olemaan vähän normaalia enemmän valinnaisia tehtäviä – ”jos vaikka joku osuisi kohdalle”. Opettajalla on siis hyvin realistiset käsitykset meistä ja meidän taidoistamme.

 

Kemia ei ole kovin suosittu aine meidän koulussamme, koska tuo opettaja ei oikeastaan opeta yhtään mitään, vaan kirjoittaa kalvolle nopeasti samat asiat mitä kirjassa ja käskee sitten laskea laskuja. Meidänkin kemianryhmässä meitä on yhteensä seitsemän, jos minut lasketaan mukaan (eli minä, kovaääninen neiti AK, herra Friikki, herra Salainen ystävä ja herrat VL, JuT ja JU). Nan opiskelee myös kemiaa ja hänellä oli tässä jaksossa yhtenä päivänä kemiaa ennen minua, niin törmäsin häneen aina ennen tuntia. Yleensä siinä käytiin sitten nopea hyvin informatiivinen keskustelu (koska tunnit jatkuivat suoraan ja Nanilla oli tunti yläkerrassa), joka oli joka viikko hyvin paljon samanlainen.

 

Amia: ”Hei, oliko kivaa tunnilla?” (puoli sarkastinen kysymys: kemiantunneilla ei ole kivaa)

Nan: ”No joo. Maukka (se opettaja) on hyvällä päällä.”

Amia: O_O ”Mitähän se tarkoittaa?”

Nan: ”Se tarkoittaa sitä, että se selittää tehtävän, jos siltä kysyy.”

Amia: *nauraa* ”Onko siellä luokassa kylmä?”

Nan: ”On. Varmaan sellaset 15 astetta. Tai alle.”

Amia: ”Eeh... Kiva.”

Nan: ”Mut mä meen nyt, nähään, moi.”

Amia: ”Juu... moi.”

 

Tuo kertoo varmaan aika paljon. Se luokka on törkeän kylmä aina, silloinkin kun ulkona on melkeinpä liian lämmin. Talvella sitten, kun on nolla-aamu, joka alkaa 7:40, siellä on aika tuskaista olla. Ne ikkunat kai päästää kylmää sisään tai jotain. Kerran se opettaja selitti siitä jotain, mutta minä en muista. Tämä kyseinen opettaja opettaa myös lyhyttä matikkaa, joten minun ei tarvitse sietää häntä kauheasti. Ei sillä, hän on ihan okei, mutta olisi kiva, että oppisi jotain tunnillakin, ettei tarvitsisi tehdä kaikkea itse kotona.

 

Nyt minulla on sitten koko alueen opiskelu. En osaa laskea suunnilleen yhtään laskua, mutta olen kopioinut ahkerasti melkein jokaisen tehtävän, mikä me ollaan käyty läpi. Että minulla on mahdollisuudet ainakin opetella ne tehtävät. Ja minun kemiannumeroni on ollut jotenkin laskeva: 9, 8, 7, mutta nyt aion rikkoa tuon selkeän lukusuoran ja saada jonkun paremman taas. Ei pitäisi olla kauhean vaikeaa, kunhan osaa vain perusteet. Se opettaja laittaa kokeeseen oikeastaan vain perustehtäviä, eikä sellaisia vaikeita soveltavia kuin esimerkiksi meidän matikan&fysiikanopettaja.

 

Minä olen vältellyt tuota matikanopettajaa, koska hän on todennäköisesti tarkistanut jo meidän kokeet. Aluksi tuntui, että se meni hyvin, mutta nyt en ole siitä enää lainkaan niin varma. Se kelmi-ritari –tehtävä häiritsee minua vieläkin, enkä ole vieläkään täysin varma, mikä sen oikea vastaus on. Ja logiikka on muutenkin melkein niin kuin todennäköisyyslaskenta: joko lasku on oikein tai sitten se on väärin, välimuotoa ei oikeastaan ole. Toisaalta, minä pärjäsin todella hyvin todennäköisyyslaskennassa, mutta kuitenkin tämä hermostuttaa.

 

Lisäksi hermostuttaa myös biologiankoe, jota en myöskään odota innolla takaisin. Se ei mennyt yhtään hyvin. Ja sitten se biologianopettaja on myös maantiedonopettaja, joten hän tarkistaa minun YO-kirjoitukseni. Ja niistä minä en ainakaan haluaisi tietää yhtään mitään. Sekin tuntui siltä, että se menisi ihan hyvin ja että E olisi realistinen, mutta nyt sekin tuntuu liialta ja olen laskenut odotukseni M:ään.

 

Minä näin unta, että olin unohtanut mennä biologiankokeeseen kokonaan. Unessa oli tänään ja kello oli puolenpäivän tienoilla. Silloin tajusin, että minulla olisi ollut tänään matikankoe ja että unohdin mennä siihenkin! Lisäksi sain vilkaista kirjoituksiani. Minua ennen neiti KK sai katsoa omia kirjoituksiaan ja hän sai L:n täysillä pisteillä. Minä sain I:n. Se oli järkytys. Odotin vähintään M:ää ja sitten siinä paperilla olikin I.

 

Tästä saattaa nähdä, että nämä jo olleet kokeet stressaavat minua melkein enemmän kuin ne, jotka eivät ole vielä olleet. Niitäkin on vielä törkeästi, vaikka huomenna onkin koeviikon viimeinen koe. Minulla on sitten lauantaina 6.10 yhteiskuntaoppi, kun tuolloin on koe kaikilla niillä, joilla meni joku koe päällekkäin YO-kirjoitusten kanssa. Sitten minulla on vielä itsenäisenä se hiton fysiikka, josta on koe sitten hylätynuusintapäivänä. Pitäisi taas mahdollisimman pian mennä pyytämään T. Toukalta se fysiikanvihko, jos vaikka saisin hänet ylipuhuttua eroamaan siitä kokonaiseksi viikonlopuksi.

 

Minä en ole mitenkään kauhean innostunut siitä, että minun pitää mennä kyselemään muiden ihmisten vihkoja. Se hermostuttaa minua, koska vaikka se onkin vain T. Toukka, minä en edes muista, koska olisin viimeksi sanonut hänelle yhtään mitään. Herra Friikiltä olisi käsittämättömän paljon helpompi pyytää, mutta hänen käsialastaan ei ole vain mahdollista saada yhtään mitään selvää. Muilta fysiikkalaisilta sitten... Minulla pitää olla vähintään 60% tehtävistä kopioituna omin käsin vihkoon, niin se opettaja määräsi, ja minä en usko, että kovinkaan monella niin paljon on. Paitsi neroilla, T. Toukalla ja herra Friikillä.

 

Todennäköisesti sitten minun vihkonpyyntö-yritykseni tapahtuu niin, että matikantunnilla (missä T. Toukka istuu heti minusta oikealle) tunnin loputtua tokaisen:

”Hei, T. Toukka? Sä varmaan haluat lainata mulle sun fysiikanvihkoa, että mä voin kopioida siitä ne tehtävät, mitä mun pitää palauttaa itsenäisenä suorituksena...? Joohan?” *kiltti hymy*

 

Tuo on pyyntö Amia-tyylillä. Vedän sen vähän yli, että sitä ei pidetä vain sellaisena ylikohteliaana ”voisitko lainata minulle vihkoasi” –muodollisuutena. Sitä paitsi, minua jotenkin ärsyttää se, että joudun pyytämään joltakin palvelusta. Minä hyvin harvoin teen niin, mutta nyt se on aika lailla välttämättömissä. Voinhan tietysti yrittää laskea ne tehtävät itse, mutta en oikein usko, että pystyn siihen. Fysiikan laskut eivät ole koskaan olleet minun vahva alani.

 

Käänsin ja analysoin eilen The Poet and the Pendulumin sanoja. Minä en tykkää kauheasti kaikista Nightwishin sanoista, mutta nämä sanat olivat ihan käsittämättömän mahtavat. Tykkään etenkin siitä, miten se koko biisi alkaa sanasta ”The end” ja loppuu sanaan ”The beginning”. Biisi kertoo kuulemma Tuomas Holopaisesta itsestään vuonna 2005, joten minä olen tietysti yrittänyt saada siitä irti mahdollisimman paljon. Jos Tuomas Holopainen ei ärsyttäisi niin paljon niiden kansilehtisten sisältökuvien takia, niin melkein tuntisin myötätuntoa häntä kohtaan tuon biisin takia.

 

”Onhan tässä Zimmerit kuunneltu tarkkaan. Kyseinen musiikkigenre on minulle se kaikkein läheisin. Minulla on biisintekoideologiana, että kappaleen pystyisi kuulemisen lisäksi myös näkemään. Nightwish tekee pienimuotoisia elokuvia ilman kuvaa, Holopainen määrittelee.”

 

Noin sanoi Tuomas Holopainen jossain haastattelussa ja täytyy sanoa, että aika järkevä tyyppi, jos hänelle kaikkein läheisintä musiikkia on leffamusiikki. Minulla on itselläni kaksi levyä Zimmerin musiikkia ja vaikka ne eivät mitään ehdottomia suosikkejani ole, niin kuitenkin niin hyvää, että omistan kyseiset levyt. Ja jos he nyt pysyvät tuolla The Poet of the Pendulumin sinfoniametalli-linjalla jatkossakin, niin varmaan pakko kuunnella heidän musiikkia Anette Olzonista huolimatta.

 

Mutta nyt kun olen analysoinut tuota biisiä ja tutustunut siihen muutenkin tarkemmin, niin minun suosikkiosioni on edelleen kolmas, ”The Pacific”. Tykkään kuitenkin myös ensimmäisestä ja viidennestä hieman. Kakkonen ja nelonen eivät oikein iske, vähiten kakkonen, minä en tykkää siitä kertosäkeestä (etenkään, koska siinä on Anette Olzon). Mutta ne poikasopraanot ykkösessä ja kolmosen alussa... Minä en tiedä, mikä siinä on, mutta jotenkin poikasopraanojen soolo-osuudet ovat aina olleet minun mieleeni. Ja se sellon soolo, jolla kolmonen alkaa... Ja kun selloon tulee mukaan ensin yksi poikasopraano ja sitten toinen...

 

The Poet and the Pendulum on sellainen biisi, jossa minä liikutun (melkein) kyyneliin asti. Se on vain niin käsittämättömän kaunista ja koskettavaa musiikkia, joka tuntuu siltä, mitä vain paras leffamusiikki saa aikaan. Yleensä hevibiisit ovat vain täynnä vihaa ja sellaista, eivät surua. Mutta tämä... Tämä biisi on niin surullinen. Ja silti sellainen... Tai minä ainakin näen siinä jonkinasteista toivoa, kun lopussa kerran on sana ”the beginning”. Varmaan tukin suuni näistä minun tekemistäni tulkinnoista ennen kuin nolaan itseni omassa blogissani. Mutta pointti kai tuli selväksi: minä tykkään.

 

En luultavasti ole ihan niin angst, mitä viime päivinä. Tuntuu ainakin hieman paremmalta. Törkeän väsyneeltä vieläkin, mutta paremmalta silti. Nojaan angstina paljon musiikkiin ja The Poet of the Pendulum on surullisuus-angst –musiikkia, ei hermoromahdusmusiikkia, mitä Nightwishin muut biisit aika yleisesti. Se saa minut ensin itkemään vähän, sitten tulee sellainen vähän parempi olo ja tekee mieli kirjoittaa. Minulla on ”Minä olen prinsessa” –kirjoitus vielä kesken ja kunhan nämä kokeet tästä hieman helpottavat, niin pitäisi jatkaa se loppuun. Olen vieläkin vähän hakusassa lopun suhteen. Tiedän, mikä on viimeinen kohtaus, miten tarina päättyypäättyy, mutta minulla ei ole oikein aavistustakaan, miten minä saan sen tarinan johdatettua sinne asti.

 

Ja minä en tajua päähenkilön motiiveja. En siis oikeastaan yhtään. Se on paha asia. Tähän asti hänen motiivinsa ovat olleet ihan järkeviä, mutta nyt kun minun pitäisi viedä tarinaa eteenpäin, viimeinenkin järjen hiven katoaa. Minä en kauhean usein kirjoita itseäni umpikujaan, mutta nyt kieltämättä tuntuu hieman siltä. Pahus.