Olo on kurja, mutta kai muuttumassa parempaan. Riideltiin Jaskan kanssa todella pahasti tuosta edellisen postauksen koira-asiasta. Sanoin Jaskalle miettineeni sitä asiaa, ja jotenkin Jaska sitten siitä ärtyi, että mitä sinä siinä tuomitset, on muitakin tapoja kasvattaa koiria kuin se "natsitapa". Riideltiin pitkään, Facebookissa vaihteeksi tekstitse, ja minä todella ahdistuin, vain itkin ja tärisin, jotenkin se aikaisempi huono kokemukseni koirista vain tuntui yhtäkkiä todella ajankohtaiselta ja tuntui, että suunnilleen seuraan, miten onnettomuus saa alkunsa, kun Jaska lopulta totesi, että hän kasvattaa oman koiransa sillä tavoin kuin itse parhaaksi kokee, eikä kenelläkään muulla ole siihen mitään sanomista, piste. Plus että hänellä on 20 vuoden kokemus koirista itsellään, joten eiköhän hän tiedä. Ja hän on siis 28-vuotias, eikä ole ikinä omistanut itse koiraa, vaan hänen perheellään on ollut koira.

Riita kyllä ratkesi kun sitten lopulta soitin hänelle. Kyllä siinäkin riideltiin jonkin verran vielä, ja turhauduin pariin otteeseen ja korotin ääntänikin, kun hän perusteli juuri tuolla tavalla. Kysyin sitten että olisiko vain parempi, jos erottaisiin nyt, kun et selkeästi kunnioita minua, et minun mielipiteitäni, kokemuksiani, pelkojani tai kavereitani, niin eikö tässä olisi sitten paikka laittaa juttu poikki, kun muutenkaan en voi luottaa häneen ja aina kun hän avaa suunsa, ajattelen, että hän vyöryttää päälleni syytöstulvan ja sanoo, että ei jaksa meidän juttua enää - juuri niin kuin syksyllä kävi, enkä voi luottaa siihen, että hän ei hankkisi koiraa, enkä voisi luottaa siihen, että se koira ei sitten purisi minua, koska en vain tuon illan jälkeen voisi kovin helposti luottaa siihen, että yhtään mikään koira olisi hänen hallinnassaan.

Jaska sitten yritti rauhoitella ja sanoa, että nyt asiat on niin erilailla kuin syksyllä, koska me puhutaan asioista, ja hän ei kerää kaikkia kurjia fiiliksiä ja ajatuksiaan varastoon, vaan käsittelee ne. Sitten kysyin, että mistä minä voin tietää, mitä hän jättää sanomatta, en odottanut mitään sellaista silloin syksylläkään, mutta silti se tuli. Miten voin luottaa siihen, että hän ei muistele joitain vanhoja kurjuuksia, kun välillä viikkoon ei nähdä ollenkaan, eikä hän osaa sanoa edes syytä siihen.

Sitten hän taas rauhoitteli minua ja kysyi, että tuleeko käymään. Sanoi sitten, että hän ei oikein ollut ymmärtänyt sitä minun koirapelkoani kovin hyvin. Hän oli ajatellut, että kunhan näen koiria, jotka eivät ole uhkaavia, jotka eivät murise tai pure, sellaisia pieniä ja söpöjä, niin sillä lailla hän voi auttaa minua pääsemään koirapelostani. Nyt hän kuulemma tajusi, että se ei olekaan niin yksinkertaista kuin hän oli luullut, ja myös, että hän ei olekaan itse niin hyvä koirien kanssa kuin oli luullut ennen tätä koiravahtimista ja minun reaktiotani. Sanoi sitten, että hän voi laittaa sen koira-asian syrjään ainakin niin kauan kun me ollaan yhdessä ja muutenkin miettiä asiaa tarkemmin.

Jotenkin yllätyin, enkä tiennyt, mitä sanoa. Jotenkin teki automaattisesti mieli inttää jotain vastaan, mutta kun ei ollut enää mitään sellaista. Sanoinkin sitten, että en ollut lainkaan ajatellut, että hän sanoisi niin, että ajattelin, että hän sanoo, että jos et koirista tykkää, niin sopii lähteä sitten menemään. Jaska sitten siihen sanoi, että eihän hän tekisi ikinä mitään sellaista, eihän hän ollut sellainen ihminen, joka tuollaista tekisi. Siihen sitten taas itkin taas kiihtyneenä että enpä minä ajatellut, että äitinikään olisi sellainen ihminen, joka laittaisi koiran minun edelleni, mutta silti niin kävi.

Tiedostan kyllä, että olin asian suhteen yliherkkä, koska niin paljon järkytyin siitä erimielisyydestä koirien suhteen, mutta tämä on kai aika hyvä osoitus siitä, että vaikka välillä vaikutan todella itsevarmalta ja terveeltä ja todella kykenevältä ihmiseltä, on sitten myös sen "normaalin" masennuksen lisäksi tämä trauman jälkein stressihäiriö, joka voi saada minut melkein hysteeriseksi. Jotenkin itsekin yllätyin, kun olen nähnyt useampia koiria viime vuosien aikana, mutta koskaan en ole mennyt näin pahasti tolaltani. Ehkä se on se pelko siitä, että joutuisi kokemaan uudestaan sen, millaista on elää pelossa ja sen lisäksi törmätä siihen, että joku läheinen arvostaa koiraa enemmän kuin minua.

Rauhoituin lopulta, kuuntelemalla Thomasin bändin demolevyä. Jotenkin kun Jaska aikaisemmin riidan aikana oli viitannut siihen minun koirahistoriaanikin, että se kuulosti hänestä niin uskomattomalta, että hän ei jotenkin tiedä, voiko hän ottaa sitä täysin todesta, tuli mieleeni (suunnattoman ahdistuksen lisäksi) joidenkin biisien sanat: "Come sit down beside me and hear my sad story" ja "Come listen to my story, I will tell you no lie". Kun olin Jaskaa tosiaan syyttänyt siitä, että hän tuntuu pitävän sitä minun koirahistoriatarinaani nimenomaan tarinana, eikä totena.

Thomasin bändin levyn kuuntelun myötä tuli kauheasti muistoja mieleen ja todella kurja fiilis, kun mietin, että en tänäkään päivänä en tiedä, miten se kaikki koko elämäni hienoin hienoin ajanjakso oli vain päättynyt ja ne hienot ihmiset, jotka soittivat musiikkiaan minulle, jotka vaikuttivat välittävän minusta, jota eivät kunnolla edes tunteneet, vain katosivat elämästäni ihan kokonaan. Ei vain Thomas, vaan ne kaikki ihmiset, bändin muut jäsenet, päiväosastolaiset, ne joiden kanssa oli helppo olla, rauhoittua ja uskoa hetken ajan siihen, että elämä ei ole pelkkää synkkyyttä.

Mietin, että kesällä tyypit varmaan taas soittavat kaduilla ja kuten Marion kerran sanoi, me asutaan samassa kaupungissa, jossa on kuitenkin rajallinen määrä paikkoja jonne mennä, joten jos ihmiset eivät muuta pois, niin joku päivä me tullaan törmäämään toisiimme. Kerran Jaskan kanssa käveltiin rautatietunnelissa, missä nämä tyypit välillä soittivat etenkin kun oli jo kylmempää, ja silloin hetken kuvittelin kuulevani jotain livemusiikkia, joka olikin sitten vain jostain jonkun liikkeen kaiuttimesta. Kuitenkin sen hetken aikana, kun aivosoluni saivat kuljetettua perille viestin, että livemusaa, tuli heti sen perässä automaattisesti ajatus, että se on se Thomasin bändi! Se ajatus vain sai minut hetkeksi pysähtymään siihen paikkaan ja pulssi pomppasi pilviin ja hengittäminen oli vaikeaa. Ei sillä lailla kun jos näen Leevin tai Alisan pyörän päiväkeskuksen edessä, vaan puolittain pelästynyt kyllä, mutta puolittain myös innostunut ja positiivisella tavalla jännittynyt.

Vähän kuin suhtautumiseni Taru Sormusten Herrasta -leffoihin ja kirjoihin ja nyt viimeisimpänä Hobitti-leffaan, joka me Jaskan kanssa löydettiin netistä. Jaska ei ole sitä nähnyt ja oli ajatellut, ettei menisi katsomaankaan, koska jos hän ei näe sitä, hän ei voi inhota sitä, jolloin siitä ei voi koitua meidän välille mitään ongelmaa. Kuitenkin kun sitten katsottiin sitä alkua, minä olin niin innoissani. En nyt kiljunut ihastuksesta ja jännityksestä ja siitä rakkaudestani ja odotuksesta ja halusta nähdä leffa, se, miten ensin tulee leffayhtiön mainokset ja sitten alkaa pimeälle ruudulle tulla jotain tekstijuttuja, mutta inisin kuitenkin innosta samalla kun hymyilin korvasta korvaan hymyä.

No, Jaska sitten sanoi, että taitaa vaikuttaa siltä, että hän ei vain tule selviämään yrityksestään olla näkemättä Hobittia, joten sanoi, että mennään sitten katsomaan leffaan se 2D-versio, josta olen viikkokausia puhunut. Mutta niin. Jotkut asiat, vaikka aikaa kuluisi paljon, ovat vain sellaisia, että saavat minut haltioitumaan niin totaalisesti, että hetkeksi unohdan kaiken kurjan. Yritän kyllä saada puhuttua itselleni järkeä, että Thomas ei sitten kai vain ollut kuitenkaan sellainen kuin luulin, mutta olen kai hankala vakuutettava.

Paljon päänvaivaa on nyt ollut parin päivän sisään. Näin Marionin tänään ja hänen kanssaan oli kyllä kivaa. Hän onkin oikeastaan ainoa siitä vanhasta porukasta, koska Jaskaa ei voi laskea mukaan, koska vihasi sitä kaikkea, vaikka olikin mukana. Jos nyt ajattelisin taas jotain muuta, jotta pystyisin nukkumaan rauhallisemmin, ja ennen kaikkea ilman kurjia unia mihinkään tämän päivän aiheeseen liittyen.