Tänään oli viimeinen hammaslääkärikäynti näillä erin. Vihdoinkin. Minut puudutettiin ihan kokonaan, oikealta ja vasemmalta ylhäältä, hampaiden kummaltakin puolelta, sitten vielä jonnekin etuhampaiden juureen. Ei kuitenkaan kitalakeen. Luojan kiitos. Muutkin puudutuspiikit olivat niin tuskallisia, että melkein tuli kyynel silmään. Ja sitten alkoi vasta se itse operaatio. Puudutus ei toiminut. En voi käsittää, miten ei, mutta se ei vain toiminut. Tällä kertaa se lääkäri ei kuitenkaan hokenut mantranaan sitä, että ei voi ottaa kipeää. Sen sijaan hän käytti mahdollisimman paljon sitä poraa, joka tuntui vähiten epämiellyttävältä minulle.

Mutta se oli kauheaa siltikin. Minulla oli mukamas ne psyykkauskeinot, joiden avulla olisin ajatellut jotain muuta, mutta siitä ei tullut mitään. Ei siis yhtään mitään. Sillä hetkellä kun poraaminen aloitettiin ja se kammottava vihlova kipu iski, ei ollut mahdollista kääntää ajatuksia mihinkään muuhun, sillä mitään muuta ei yhtäkkiä enää ollut. Vaikka miten yritin ja keskityin ja rentouduin ja hengitin, niin kun sattui, maailmasta katosi sillä sekunnilla kaikki muu. Se hammashoitaja joutui ensimmäistä kertaa sitten sen ensitapaamisen pyyhkimään kyyneliä poskiltani. Se vain sattui niin järkyttävästi.

Mutta sitten se oli ohi! Ja se hammaslääkäri oli innoissaan ja selitti, miten olen ollut niin rohkea. Sitten hän sanoi, että heillä on ruotsinkielessä (kun hän oli suomenruotsalainen) sellainen sanonta kuin "Störst, bäst, vackrast!" Siis "suurin, paras, kaunein". Minun pitäisi hänen mukaansa sanoa sitä itselleni joka aamu niin monta kertaa, että uskoisin sen ja että voisin kävellä ulos ovesta ajatellen, että pystyn kyllä selviämään siitä, mitä eteeni tuleekaan. Hän tuli saattamaan minut siihen maksutiskille ja äitini odotti siellä odotustilassa. Se tiskin nainen oli juuri puhelimessa, joten se hammaslääkäri innostui selittämään äidilleni, että miten äidilläni oli niin mahtava tytär. Hänen mukaansa tarvitsisin vain hieman lisää itsevarmuutta. Ja sitten se lääkäri joutui lähtemään ja tietyllä tavalla puolihalasi siten, että otti kiinni olkavarsistani. Ja sitten hän toivotti hyvää jatkoa ja kaikkea.

Todella ystävällinen, vaikka kaikki ei mennytkään siellä niin kauhean täydellisesti. Mutta ehkä hammaslääkäripelko lievittyi hieman. Ja ehkä sain vähän lisää itsevarmuuttakin. Tuon jälkeen vein äidin takaisin töihin ja itse päätin mennä ostamaan itselleni jonkin uuden The Sims 2 -lisäosan. Ostinkin, todella siis hemmottelin itseäni, ja hyvää oloa lisäsi se, miten äiti sitten autossa sanoi, että voisi kyllä etsiä minulle jonkun toisenkin lisäosan (kun suosikkiani ei ollut kaupassa, nyyh). Minä sitten sanoin, että hän voi kyllä etsiä, mutta että hän ei kyllä maksa, sillä hän maksoi kaikki hammaslääkärikäyntini (osaksi siksi, että hänellä oli kortti, jolla sai alennusta, osaksi siksi, että hän arveli sen kannustavan minua pitämään huolta hampaistani). Hän sitten siihen sanoi, että kyllä hän haluaa auttaa muutenkin rahallisesti, etenkin kun minä en tuhlaa. Minä sitten nauroin ja sanoin, että tuhlasinhan - juuri sinäkin päivänä olin käyttänyt 15 euroa johonkin peliin, jolla ei ollut mitään muuta tarkoitusta kuin oma hyvä fiilis. Äiti sanoi kuitenkin, että ei se ollut tuhlaamista, sillä enhän minä muuten ostanut melkein paljon mitään turhaa.

Ja kotiin päästyäni tein vielä netin kautta lahjoituksen kiusaamisen vastaiseen työhön MLL:n kautta. Elän käytännöllisesti katsoen herroiksi (tai rouviksi?) sairauspäivärahalla, jos sitä vertaa opiskeluun ja opinto- ja asumistukeen. Mutta hyvä onkin, että saisin vähän rahaa kerättyä "pahan päivän varalle", sillä opiskelemaan lähdettyäni aion käyttää kuukausittain menoihin enemmänkin kuin sen, mitä opintorahasta jää yli vuokranmaksun jälkeen. Eli minun ei tarvitsisi elää enää siten, että ruokaan olisi vain pari euroa päivittäin. Ja varmaan vuokrakin olisi isompi, en tiedä. Aion panostaa kuitenkin enemmän omaan viihtymiseeni ja ruokaan ja sellaiseen, mutta se taas vaatii rahaa. En haluaisi joutua puille paljaille, joten nyt elää vähän niukemmin, kun voi asua kotona ja syödä ilmaiseksi, eikä kuukaudessa maksa mikään muu kuin lääkkeet.

Ai niin, piti vielä sanoa tuosta MLL:n kiusaamisen vastaisesta työstä... Olen nähnyt niitä mainoksia televisiossa jo pitkään, mutta lahjoitin vasta nyt, sillä eilen apteekissa käydessäni törmäsin ovella neiti Sandiin. Sand hymyili sillä lailla, joka tuntui pilkkaavalta ja vahingoniloiselta, vaikka ei se varmaan ollut - hän suhtautui melkein sovittelevasti minua kohtaan yläasteen lopulla. Mutta silti se tuntui hieman kurjalta ja ajattelin, että jos minulla kerran on rahaa ja haluan "hemmotella itseäni", niin voisin toteuttaa sitä silläkin lailla, että lahjoittaisin muutaman kympin johonkin tuollaiseen hyvään työhön.

Kotona sitten tänään kävin keräämässä kukkia maljakkoon. Siis niitä kukkia, joihin sain siemenet Nanilta. Ovat kauniita, vaikkakaan eivät kauhean tuoksuvia. Rotat villiintyivät niiden tuoksusta kuitenkin ihan täysin ja niillä vaikutti olevan hyvin hauska ulkoiluhetki tänään.

Alkaa väsyttää taas kauheasti, mutta sentään huomenna saa nukkua. Ranteita alkaa särkeä ihan järjettömästi, eivätkä silmät pysy oikein auki. Ehkä näen huomenna Nanin, ehkä en. Mutta nukun hieman pidempään ja lepään muutenkin. Ehkä käyn poimimassa lisää kukkiakin...