6 PÄIVÄÄ KIRJOITUKSIIN!!!<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

*syvä huokaus* Syvä paniikki alkaa todella vallata alaa. Migreenin jälkioireena ollut paikkojen jumitus alkaa hieman mennä ohi. Ei kokonaan, mutta hieman sentään. Mutta jälkipäänsärky ei mene ohi. Nyt päätä on särkenyt sunnuntai-illasta asti välillä hyvin paljon ja välillä vähemmän, mutta koko ajan särkee jonkin verran. Otan migreenilääkkeitä estohoitona – kaksi kertaa sen määrän, mitä suositellaan, mutta juuri nyt minä en jaksa välittää siitä. Kunhan vain päänsärky pysyy edes jotenkin siedettävällä tasolla, niin muulla ei ole sen suurempaa merkitystä.

 

Juon tässä kirjoittaessani ylivahvaa kamomillateetä. Yhteiskuntaopin tunnilla, kun päänsärky meinasi taas yltyä tuskalliseksi, hautasin kasvoni käsiini ja nojasin niin koko tunnin. Samalla tulin sitten ajatelleeksi kaikkia mahdollisia rentoutumiskeinoja ja keksin kamomillateen. Nyt sitten yritän litkiä sitä niin paljon, että rentoutuisin edes hieman joko ruumiillisesti tai henkisesti, tai toivottavasti hieman molemmilla tavoilla.

 

Olen hyvin kireä ja stressaantunut. Kun sanoin Nanille, että "minusta jotenkin tuntuu, että olen jotenkin hieman kireä", Nan nauroi itsensä melkein tärviölle. "Jaa hieman kireä?" Joo, tilanne on siis hyvin paha, jos ulkopuoliset ihmisetkin huomaavat minun kireyteni. Yleensä olen aika hyvä pitämään sen vain itselläni ja blogissani.

 

Menin eilen taas melkein aikaisin nukkumaan. En tosin saanut nukahdettua heti, koska minä en voinut olla ajattelematta yhtä asiaa. Minulle tuli eilen taas kauhea pakkomielisyysvaihe, kun mietin niitä minun wanhojen kuviani. Tuli heti olo, että ei olisi pitänyt laittaa niitä. Googlasin sitten (taas vaihteeksi) kuvia hakusanalla "thinspiration". Minulla on kauneimpia kuvia tallennettuna koneelleni, mutta yleensä etsin uusia kuvia netistä. Joo, teen tuota laihojen ihmisten googlaamista aika usein. Ajattelen vain, että vaikka en voi olla muuten kaunis, niin jos laihduttaisin itseni yhtä laihaksi kuin ne kuvien ihmiset, minun ruumiini voisi näyttää edes jotenkin kauniilta.

 

(Ja tuo ensimmäinen tyttö, hänet minulla on omassa kansiossani tietokoneella, koska tuo on vain jotain niin käsittämättömän kaunista, että tuon kauniimpaa ei voi luultavasti enää ollakaan. Äärettömän kauniit polvet (minä vihaan omia polviani) ja muutenkin ihan käsittämättömän kaunis kuva. Keira Knightley ei ole mielestäni ihan yhtä kaunis, mutta hänenkin vartalonsa näyttää käsittämättömän kauniilta näissä kuvissa.)

 

914937.jpg  

 

 15900759_4da70afd24.jpg  

 

   Pirates-Caribbean-female2.jpg

 

 

Kuitenkin kun sitten lopulta sain nukahdettua, näin painajaista. Se oli taas sarjassamme liian realistisia painajaisia. Olin koulussa (ei kouluaika) ja keskustelin äitini (?) kanssa sarjasta "Todistettavasti syyllinen", jossa selvitettiin 20 vuotta vanhaa tappoa. Se oli oikea tapaus, todellinen, ja tapahtunut Suomessa. Minä sitten selitin järkeillen, että vaikka todisteita ei olisikaan, syyllinen olisi ihan helppo löytää. Jos nimittäin leikittäisiin termeillä, ja tappo oli juuri tappo, niin hyvin harvoin ihmiset sattumalta tappavat jonkun random-ihmisen. Toisaalta jos se olisi joku hyvin tuttu, se olisi todennäköisemmin murha. Kaikkein todennäköisintä siis olisi, että tappaja olisi joku, joka tietäisi uhrin edes jotenkuten.

 

Tuossa vaiheessa huomasin eräiden naulakoiden luona seisovan nuoren miehen. Hän ei ollut kovin vanha, ehkä 18-22 –vuotias. Hän on yksi kaikkien aikojen selkeimpiä uni-ihmisiäni, yleensä minulle jää vain jonkinlainen hämärä tunnekuva siitä, että joku ihminen oli jonkinlainen, mutta harvoin muistan ulkonäköjä kauhean tarkasti. Hänellä oli ihan pikimusta tukka, sellainen lyhyehkö. Ja mustat silmät. Eivät ruskeat, vaan mustat. Sellaiset kylmän mustat, jotka tuntuivat kauhean hyytäviltä ja täysin tunteettomilta. Hänellä oli kai myös mustat vaatteet, en ole ihan varma siitä kylläkään. Ja hän oli hieman kalpea. Ei mikään kauhean pitkä, mutta ei lyhytkään. Muistutti jonkin verran Harry Potter ja Salaisuuksien kammio –leffan Tom Riddleä. Hän oli vain pelottavamman näköinen, eikä tukka ollut samanlainen.

 

Kuitenkin, hän katsoi suoraan minua silmiin, kun selitin äidilleni tuon teoriani. Silloin minä tajusin, että se tyyppi oli se tappaja, jota etsittiin. Se ei voinut olla loogisesti mahdollista, koska jos tapaus oli 20 vuotta vanha, ja tyyppi oli itse suunnilleen samaa ikäluokkaa, niin se ei voisi olla mahdollista. Mutta hän silti oli se tappaja, minä tiesin sen. Ja minä tiesin, että hän tiesi, että minä tiesin.

 

Kuljin yhdestä koulun ovesta, mutta jotenkin ihmeellisesti se ovi johti suoraan minun omaan huoneeseeni. Minua väsytti, joten asetuin nukkumaan sänkyyni. Nukuin tyytyväisesti hetken, mutta sitten yhtäkkiä tunsin, miten minun suulleni painettiin kylmä käsi. Käsi esti minua huutamasta ja sen jälkeen kasvoilleni alettiin painaa tyynyä. Minä tiesin, että se oli se kalpea mustatukkainen poika. Hän oli tullut tappamaan minut, koska tiesin hänen syyllisyytensä. Minä yritin rimpuilla ja huutaa, mutta en pystynyt.

 

Sitten yhtäkkiä heräsin säpsähtäen. Se oli hyvin kauheaa. Heräsin samassa paikassa, jossa olin ollut unessakin. Lisäksi minua karmi se, että heti kun heräsin ja sain silmäni auki, tuntui kuin kasvoillani ollut tyyny ja suulleni painettu käsi olisivat kadonneet. Ei tuntunut siltä, että niitä ei olisi ollutkaan, vaan siltä, että ne olisivat vain kadonneet. Minä pystyin niin selkeästi muistamaan sen, miltä se kylmä käsi oli tuntunut, että en voinut mitenkään uskoa, että se olisi ollut vain unta. Lähdin sitten juomaan hieman vettä, mutta koko ajan olin kauhean ylihermostunut, koska pelkäsin, että se tyyppi ilmestyy jostain nurkan takaa. Siinä meni sitten yli tunti hereillä vainoharhaillessa, ennen kuin uskalsin nukahtaa uudestaan.

 

Jotenkin tuo uni tuntuu vieläkin karmivalta. Minä en ikinä kuole unissa, minä en ikinä juokse mitään pakoon. Painajaiseni ovat vain pääasiassa sellaisia kestoahdistavia, joissa on muutama ylisäpsäyttävä kohta. Yleensä ne ylisäpsäyttävät kohdat ovat sitä, että joku yrittää tappaa minut tai koira käy kimppuuni tai jotain. Ja jos minut yritetään tappaa, se tehdään useimmiten kuristamalla tai päästämällä jokin vihainen eläin kimppuuni. Tämä oli ensimmäinen tuollainen tukehdutusyritys ja törkeän realistinen sellainen. Liian realistinen tällaisena stressaavana aikana.

 

Tänään koulussa sitten tuntui taas stressaavan kaikki. Äidinkielentunnilla tehtiin taas ryhmätöitä (ja minä muodostin taas ryhmän neiti R:n ja M:n kanssa). Sain sitten oikein kysyttyä heiltä siitä tekstitaitovastauksesta, josta opettaja ei maininnut enää mitään (oli maininnut maanantaina, kun olin poissa (ja oli ollut kirjoitukset)). Joo, olen melkein ylpeä siitä. Huomenna sitten tulee taas joku esittelyjuttu luokan edessä ja minä olen ollut niissä tänä syksynä aivan kauhean hermostunut, niin saa nähdä mitä siitäkin tulee.

 

Ja koska olen ollut ylistressaantunut, NN on jäänyt hieman taka-alalle ajatuksissani (ihmeiden ihme!). Minä en vain jaksa keskittyä häneen, kun on niin paljon muutakin tehtävää ja mietittävää. Olen tosi looginen taas, mutta minkäs teet. Eikä hänkään ole tuntunut kauheasti jaksaneen keskittyä minuun (ei sillä, että hän joskus jaksaisi; kyse on luultavasti minun tulkinnastani vain), joten koska en voi toteuttaa mottoani "Tilaisuus tekee varkaan", niin en jaksa nähdä kauheasti vaivaa hänen tuijotteluunsa (eli suomeksi sanottuna: jos hän ei satu olemaan siellä suunnassa, minne katson, niin en jaksa kiinnostua hänestä). Sen sijaan kuitenkin tuntuu, että herra "Korvaava toiminta" (aka NN:n pikkuveli) tuntuu olevan melkein joka paikassa minne minä menen.

 

Tai siis ainakin sen jälkeen on tuntunut olevan, kun minä viime perjantaina sisäpiireilin itsekseni ja huvitin itseäni istumalla hänen viereensä sohvalle (vaihtoehtoina olivat: penkille herra JuTin viereen (ja hän istui ihan keskellä penkkiä) tai sitten pikkuveljen viereen sohvalle). Huomioita: hän kuuntelee musiikkia ihan törkeän kovaa MP3-soittimestaan, hän EI pureskele kynsiään, hän EI käyttäydy läheskään yhtä tyylikkäästi kuin isoveljensä. Ja tänään, kun vietin hyppytuntia sohvalla, niin herra Pikkuveli istui minun viereeni, kun se paikka vapautui Nanilta. Jotenkin minusta tuntuu, että voin järjestää itseni todella kiusalliseen sotkuun veljesten kanssa, jos en rajoita tätä korvaavan toiminnan käyttöä. Krhm.

 

Sain hyppytunnilla kuitenkin tehtyä maantiedon muistiinpanoja ihan kiitettävästi. Tänään pitäisi taas väsätä sitä pirun aluetutkimusta ja jos saan sen tehtyä, niin sitten vielä ehkä myös vähän lisää muistiinpanoja. Huomenna on soittotuntikin ja minun uusi etydini on ihan ufo. Se kuulostaa sellaiselta nykyaikaiselta musiikilta, enkä minä tykkää siitä yhtään. Pitäisi tehdä taas kauheasti kaikkea.

 

Jotenkin tuntuu, että kamomillatee vaikuttaa ainakin hieman rauhoittavasti. No, aika paljon minä sitä vahvana joinkin, joten ei toisaalta ihmekään. Olo on melkein rauhallinen (ja hieman unelias), joten ehkä siitä aluetutkimuksesta tulee sittenkin tänään vielä melkein valmista.

 

(Näyttö ei toimi.)