Päivän ujostelu

Amia: *on lähdössä Alfin kämpältä* "Nähdään huomenna!"
Alf: "Odota!"
Amia: *pysähtyy ja ihmettelee*
Alf: *välttelee Amian katsetta* "Saako halata?"

***

En minä voi mitään sille, että tuo Alfin ujostelu on välillä niin huvittavaa. Hänestä tulee vähän mieleen veljeni, kun hän yrittää uskaltautua kysymään, saako hän toisen keksin, tai jotain vastaavaa. Tai siis, voisihan se olla hieman noloa itsellekin pyytää tuollaista, mutta kyllä minä silti vähintäänkin toisella kerralla pakottautuisin katsomaan siihen halattavaan ihmiseen. Ja se olin sitä paitsi taas minä, joka halasin, eikä Alf. Kävelin hänen luokseen ja halasin. Tällä kertaa se meni vähän paremmin, eikä päitä lyöty yhteen. Alf ei vain meinannut päästää irti silloin kun minä ajattelin, että sain jo tarpeekseni.

Niin, siis näin hänen kämppänsä tänään. En ole ihan varma, oliko koko juttu Alfin suunnittelema, vai pelkästään sattuman oikku, muttah... Tai siis, eilen mesessä sanoin, että äitini on lomalla tämän päivän, joten saan lainata hänen autoaan, eikä minun siten tarvitse tulla kuin vasta kymmeneksi. Alf tuli sitten kävellen osastolle ja kysyi iltapäivällä, jos minä voisin heittää hänet kotiin, kun se oli joka tapauksessa melkein matkani varrella. Lupauduin sitten tekemään niin ja kun päästiin perille, Alf ehdotti, että jos tulisin katsomaan hänen kämppäänsäkin samalla. No, menin sitten.

Yksi sana: Sanoinkuvaamaton. Oikeasti. Se kämppä oli mahtava! Se oli 32 neliötä, kun minun kämppäni Kuopiossa oli 29. Silti se vaikutti melkein puolet isommalta! Se ei ollut vain neliöhuone, vaan siinä oli sellaisia syvennyksiä muutamassa kohtaa. Ja Alfin pakkomielteestä puhtauteen johtuen missään ei vaikuttanut olevan pölyhiukkastakaan. Kaikki oli järjestyksessä ja hienosti aseteltu ja... Vau. Minä sitten hoin ihan ällistyneenä, että vähän upea kämppä ja ihailin kaikkea. Mutta oikeasti. Upea. Upea, upea, upea, upea, upea! Jos itsekin saisi opiskelemaan muuttaessa edes hieman samantasoisen kämpän, niin siellä olisi ihan varmasti kivempi kuin Kuopion vankilakämpässä. Minä kun ajattelin jo, että kaikki yksiöt ovat sellaisia.

Tänään minulla oli taas keskustelu omahoitajani ja Jouni-hoitajan kanssa. Juteltiin paljon juuri yksin asumisesta ja siitä, miksi se tuntuu minusta ylivoimaiselta. Puhuttiin myös ruoasta ja syömisestä, ja sitten siitä, että jos voisin mennä omahoitajani kanssa "palkkioksi ahkerasta ja rohkeasta osastollakäynnistä" syömässä osaston laskuun. Enemmän se tuntui melkein rangaistukselta. Kauhean ahdistava ajatus, mutta minun käskettiin siitä huolimatta miettiä sitä.

Olen taas miettinyt kauheasti suhdettani Alfiin. Hän ei ole sellainen spontaani ja puhelias ja hauskutteleva, mitä koen, että itse olen rentoutuneena, ja mitä toivoisin seurustelukumppaninikin olevan. Mutta hän on kiva ja hänen kanssaan on helppo puhua vakavista asioista. Ja sitten vaikka välillä tuntuu, että hän käpälöi liikaa, niin siitä huolimatta minunkin tekee osastolla mieli mennä hänen viereensä istumaan. Ja sitten voi olla, että minä sivelen ja hyväilen hänen käsiään samalla kun hän silittelee minun hiuksiani, tms. Ja sitten yleensä - kuten tänäänkin - minulle tulee siitä molemminpuolisesta silittelystä sellainen olo, että tekee mieli mennä lähelle ja painaa pää hänen olkapäälleen ja jäädä siihen.

Jotenkin outoa, enkä itsekään tiedä, mitä minun pitäisi ajatella. Edelleen olen kylläkin sitä mieltä, että tämä ei tule toimimaan pitkällä tähtäimellä - paitsi kaveripohjalla. Ja sitäkin mieltä olen, että tämä on sellainen kahden rikkinäisen ihmisen epätoivoinen yritys löytää lohtua ja läheisyyttä ensimmäisestä mahdollisesta ihmisestä, joka sattuu tulemaan vastaan.

Nan kuitenkin piti Alfista, kuten piti Taokin. Minä utelin Nanilta tekstiviestillä, että mitä hän oli ajatellut Alfista. Hänestä Alf oli vaikuttanut fiksulta ja ihan mukavalta, ja hän oli yllättynyt äärettömän positiivisesti siitä, että hän oli saanut vähän keskustelunpoikasta aikaan Taon kanssa erilaisista ruokapaikoista. Itse sitten sanoin Nanille, että minä olin ollut huolissani siitä, että Alf olisi vaikuttanut epäkohteliaalta. Nan sanoi sitten, että ei heille ollut jäänyt ollenkaan sellainen olo. Tao oli kuulemma erityisesti pitänyt Alfista, koska tämä oli vaikuttanut hieman nörtiltä (jollainen Taokin kuulemma on), mikä oli kuulemma saanut hänet tuntemaan olonsa kotoisaksi. Hmm. Nanin pitäisi tulla huomenna tänne kylään, niin ehkä sitten keskustellaan enemmän tuosta...

Olen myös tullut tulokseen, että jos minusta ja Alfista tuleekin jotain, niin meistä tulee sitä jotain hyvin eri tavalla kuin Nanista ja Taosta. Tai siis, kai sen pitäisi olla itsestäänselvyys, mutta jotenkin se on korostunut viimeaikoina. Nan kertoi minulle, että kun hän ja Tao pitivät ensimmäistä kertaa toisiaan kädestä, he olivat "katsoneet mitä heistä tulee" jo aika pitkään. Lisäksi tämä kädestä pitäminen oli sopimus ja tapahtui tyyliin: "N, Y, T, nyt!" Nan sanoi myös, että sama oli halaamisen kanssa ja kaikenlainen koskeminen oli käsittääkseni aika vähäistä. Vieläkään he eivät kuulemma osoita tunteitaan kauhean julkisesti. Voivat he kuulemma kävellä joskus käsi kädessä, mutta eivät muuta. Vastakohtana sitten minä ja Alf, jotka käpälöimme toisiamme julkisesti osastolla heti ensimmäisen "seurustelu"-viikon aikana. Hmm. Lisäksi sanoisin, että meidän keskinäinen vetovoimamme johtuu enemmänkin fyysisyydestä kuin kaveruudesta. Olemmehan me kavereitakin, mutta ei meillä mielestäni synkkaa kuitenkaan niin älyttömän hyvin, että siksi ihastelisimme toisiamme.

Jälleen kerran, kun tuota ajattelee, niin minulla tulee heti mieleen se, että vaikuttaa edelleen sellaiselta rikkinäisten ihmisten lohtusuhteelta, joka on tuhoontuomittu. Se on vähän niin kuin silloin joskus, kun selitin sitä, mitä eroa on suhtautumisellani NN:ään ja Mitchiin. NN:n kanssa haluaisin tehdä kaikenlaista, katsoa elokuvia hänen kanssaan ja tehdä kaikenlaista jännää, nähdä paikkoja ja jutella kaikesta mahdollisesta ja sellaista. Sen sijaan Mitchiin tunsin eniten vetoa silloin, kun minulla oli kurja olo ja olisin vain halunnut sylin, johon käpertyä. Jos nyt tuntuu hieman samalta Alfin suhteen, niin eikö se vihjaa vähän siihen suuntaan, että en välttämättä koskaan tuntisi mitään sellaista häntä kohtaan, mitä tunsin - ja tunnen - NN:ää kohtaan?

Sitten toisaalta. Ehkä tämä kokemus voisi kasvattaa ja ehkä siitä voisi olla hyötyä. Eihän seurustelun tarvitse välttämättä olla niin vakavaa ja päämääräkeskeistä? Ja jos Alf on minun ensimmäinen poikaystäväni ja minä olen hänen ensimmäinen tyttöystävänsä, niin me voimme molemmat oppia jotain hyödyllistä ja tukemalla toisiamme, saamalla toisemme tuntemaan, että olemme arvostettuja, ihailtuja ja haluttuja, pystymme tietyllä tavalla toimimaan vaikka vain jonkin aikaakin toistemme kävelykeppeinä. Ja vaikka se kävelykeppi sitten otettaisiin pois, niin voihan olla, että sitten olisi jo vahvempi ihminen ja pystyisi kävelemään ilman keppiäkin paremmin?

Vähän vain mietin sitä, että miltä se vaikuttaisi muille. Tietysti sitä, miten se vaikuttaisi itseeni: olisinko jotenkin "likaisempi" tuollaisen jälkeen? Menettäisinkö viattomuuttani tuollaisessa? Tai miten se vaikuttaisi Alfiin? Johtaisinko häntä syrjään ja särkisinkö hänen sydämensä? Ja entäs muut sitten? Ajattelisiko äitini, että suhtaudun ihmissuhteisiin kevyesti ja välinpitämättömästi? Ajattelisivatko muut, että olen jollain lailla vastuuton "kevytkenkäinen nainen"? Mitä Nan ajattelisi? Ajattelisiko hän, että eroni Jumalasta saa Saatanan ottamaan minussa vallan ja ajamaan minut itsetuhoisesti irtosuhteisiin? Tai jotain?

Ylipäänsä: onko mitään järkeä ryhtyä tietoisesti suhteeseen, jonka ei usko kestävän?

Väsyttää kamalasti. Olen nukkunut viikonloppuna paljon päiväunia. Olo on ollut myös mielialallisesti huonompi. Ensimmäistä kertaa vähään aikaan pilkahti taas itsemurha-vaihtoehtokin aika vakavasti otettavana vaihtoehtona. Turhauttaa, kun olo ei parane, eikä jaksa. Merkityksettömät päivät turhauttavat, ja se, että jokaisen merkityksettömän päivän jälkeen tulee seuraava merkityksetön päivä, joka pitää elää läpi vain elämisen takia.

Alfin kanssa jutteleminen mesessä piristää minua hieman joskus. Ja minua piristää sekin nyt, että Nanna voitti Suomen huippumalli haussa -ohjelman. En seurannut sitä alusta asti, mutta joskus jäin sitten koukkuun ja Nannasta tuli ehdoton suosikkini. Väsyttää taas kauheasti. Voisi kyllä pelata vielä hieman pasianssia ennen kuin menee nukkumaan...