Crying for me was never worth a tear<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />
My lonely soul is only filled with fear
***
Päin helvettiä meni. Kai minunkin piti sitten saada joku I Yo-todistukseen. Sentään ei jää lakki kiinni tästä, kun kirjoitin kemian vapaaehtoisena, mutta en minä mitenkään mielelläni sitä I:tä ota. Lähdin jo kymmenen yli kaksitoista kokeesta. Vastasin seitsemään kysymykseen, vaikka en osannut suunnilleen yhtään mistään mitään. Yksikin tehtävä meni lottoriviksi. Oli jaksollisen järjestelmän osa ja siitä piti valita eri kohdissa joitain alkuaineita, joilla on joku ominaisuus. Minä en tiennyt edes mitä ne ominaisuudet olivat, siitä nyt sitten puhumattakaan, että olisin osannut yhdistää ne joihinkin alkuaineisiin. Laitoin sitten jotain ihan arvaamalla. Laskin, että todennäköisyys, että saan vähintään yhden oikein, on vähän alle kaksi prosenttia. Jei. En osannut niin yhtään mitään. En muistanut edes, onko rasvaliuos poolinen vai pooliton. Minä en tiennyt niin mitään, minä en osannut niin mitään.
Tuon lisäksi minä olen jostain syystä kauhean raivoissani. Itken ja olen raivoissani. Tekee mieli ottaa joku terävä veitsi ja viiltää kurkku auki. Aika mielenkiintoista sinänsä, yleensä itseni surmaamista ajatellessani olen harkinnut lääkkeitä tai edellisen raivostumisen aikaan ranteiden aukiviiltämistä. Mutta nyt mielessä pyörii vain se kurkun leikkaaminen. Kai se sitä paitsi on varmempi tapa kuollakin.
"En minä tiedä, miksi minulla on tällainen olo, mutta se on todellinen. En muista, koska viimeksi olisin ollut yhtä pahasti angst. Kun pyöräilin kotiin, ajoin niin kovaa kuin pystyin. Oloni oli puoliksi sellainen, että teki mieli kirkua ja rikkoa tavaroita ja puoliksi sellainen, että teki mieli itkeä silmät päästään. Minä vain vihasin kaikkea ja kaikkia."
Tuo on edelliseltä kerralta (20.4.2007), kun tuntui tältä. Siitä on muisto kädessäkin. Nyt olo tuntuu kylläkin vielä vihaisemmalta. Minä vihaan kaikkea nyt. Kaikkia.
Varmaan kemiankirjoituksilla on myös osavaikutus tähän, mutta siihen on myös toinen syy. NN. Hän oli tänään kirjoituksissa, vaikka en ollut uskonut, että hän olisi. Onnistuin jopa puolikatsomaan häneen. Olo oli aamulla melkein itsevarma tuon suhteen. Hän ei kirjoittanutkaan yhteiskuntaoppia. Varmaan nyt ajattelisitte, että hyppisin riemusta, NN ei kirjoitakaan sitä ainetta, jota minä vihaan. Mutta ei, on olemassa yksi aine, joka ei sinänsä ole mitenkään paha, mutta että on äärimmäisen paljon pahempi, että NN kirjoittaa sen, kuin yhteiskuntaopin. Uskonto. NN kirjoittaa uskonnon.
Olin hetken aikaa ihan ällikällä lyöty, mutta sitten palaset alkoi loksahdella paikoilleen. NN kai uskoo. Mieleeni tuli, miten olin joskus sanonut Nanille, että NN:llä oli joskus ollut ristiriipus kaulassa. Nan kuitenkin sai minun epäilykseni laantumaan selittämällä, että ei uskonut, että NN olisi kauhean hengellinen ihminen. Eikä NN ole koskaan siltä vaikuttanutkaan. Mutta nyt... Hän kirjoittaa uskonnon. Uskonnon. Ja kun siihen lisää vielä sen riipuksenkin, joka hänellä oli joskus. Tai sen, minkä näen nykyisin ihan uudessa valossa: NN:n mielestä homous on sairaus. Naninkin mielestä se on. Nan uskoo ja siksi hänen mielestään se on niin.
Minä en ikinä voisi kuvitellakaan seurustelevani uskovan ihmisen kanssa. En minä tiedä oikein miksi, mutta minusta se olisi vain jotain niin mahdotonta, että se on vain jotain, mihin en ikinä pystyisi. Tai siis, kaikki käsitykset maailmasta olisivat niin erilaiset ja etiikka ja kaikki tavoitteet elämässä. Tai no ei ihan noin radikaalisti, mutta kuitenkin. Minua ei haittaisi, vaikka tyyppi olisi tuomittu murhasta tai vaikka hän änkyttäisi tai vaikka hän olisi miten epäkohtelias muille tahansa, niin ne voisin sietää, ne eivät haittaisi. Uskominen haittaa. Minä en voi rakastaa NN:ää, jos tiedän, että hän uskoo.
Minulla ei ole mitään uskovia ihmisiä vastaan. Olen sanonut näin monta kertaa ja sanon nyt vielä varmistukseksi. Ja Nan on uskossa, eikä minulla ole niin yhtään mitään häntä vastaan. En vain mistään hinnasta pystyisi seurustelemaan uskovan tyypin kanssa, siinä se.
Paitsi että tänään tuntuu, että minulla on jotain uskovia vastaan. Tuntuu, että minä vihaan jokaista, joka uskoo. Tekisi mieleni vain mennä jonnekin julkiselle paikalle ja kirota heidän Jumalansa ja viiltää kurkkuni auki heidän silmiensä edessä. Minä vihaan heitä kaikkia. Heillä on jotain, mitä minulla ei ole: tarkoitus. Heillä on edes jotain, mihin uskoa. Jotain, mikä antaa voimia. Mitä minulla on? Ei mitään. Olen vain ihan yksin ja vailla päämäärää ja tarkoitusta.
Ennen saatoin ajatella, että ehkä minä olen vailla päämäärää ja tarkoitusta, mutta en olisi yksin, jos NN olisi samanlainen kuin minä. Mutta nyt vain tulee selvemmäksi ja selvemmäksi koko ajan, että hän ei ole. Minä halusin hänen olevan. Halusin, että hän olisi, jotta voisin ajatella, että enhän minä olekaan yksin. Ja nyt käy ilmi, että hän on niitä muita. Miten läheiseksi hän ikinä tulisikaan minulle, niin meidän välissämme olisi silti se uskon luoma näkymätön muuri. Hän ei ikinä kykenisi todella ymmärtämään, vaikka miten selittäisin.
Minä hemmetin uskovaisuus-magneetti minäkin olen? Paras kaverini on äärimmäisen harras kristitty. Ja edellinen teh ihastus on ja oli jo silloin vannoutunut helluntalainen. Ja taasko joku sellainen? Ne ihmiset, jotka haluaisin päästää lähelle, jotka ovat minulle tärkeitä, eivät voisi ikinä ymmärtää minua. Vaikka jotenkin satumaisesti olisin saanut heidät kaikki ympärilleni, minä olisin yksin.
Minä vihaan sitä! Minä vihaan uskovia! Entten tentten teelika mentten... Siitä se Jumala vain valitsee omikseen juuri ne ihmiset, joilla olisi minulle jotain väliä. Juuri niiden ihmisten ja minun välilleni revitään ero. Minä jään yksin. Ei ole ketään kuin minä. Ei ketään, joka voisi sanoa minulle: "Minä ymmärrän, minä välitän. Me olemme kun rikkinäisen esineen kaksi eri puoliskoa: yhdessä me olemme ehjiä." Minä olen vain yksin. Ei enää ikinä ketään.
Minä olen yrittänyt uskoa, minä olen halunnut, että uskoisin, koska sitten olisi jotain. Mutta minä en vain usko. Olen lukenut Raamattua, yrittänyt ymmärtää, mutta en kuitenkaan ole koskaan tuntenut uskoa. Kaikki muut näköjään pystyvät siihen. Ihan kaikki muut. Sellaisetkin, joiden olen ajatellut olevan kuin minä. Mutta minä en usko. Minä jään tässäkin syrjään. Minä jään ihan kaikessa syrjään. Ja olen yksin.
Varmaan sen takia NN oli niin ystävällinen vastatessaan kieltävästi. Raamattu, kymmenen käskyä, ylijumaluus itse ja muut höpölöpöt velvoittivat häntä olemaan ystävällinen. Ehkä hän ajattelee minua sillä lailla puoliksi säälivän ymmärtävästi, jos on huomannut minun epätoivoni: kyse on vain siitä, että minulla ei ole Jumalaa. Kaikki ongelmat ratkeaisivat tuosta vain kuin sormia napsauttamalla, jos uskoisin, niin kaikki ajattelevat.
Ja minähän olisin ihan malliesimerkki kaikille uskoville: en usko, menee huonosti, huono menneisyys, huono nykyisyys, onnettomuutta onnettomuuden perään, ei tulevaisuutta... Selkeästihän se on merkki siitä, että Jumala ei ole tyytyväinen minun syntiseen olemukseeni. "Katsokaa nyt! Tuollaisia ovat ihmiset, jotka eivät usko! Tuollaisia noin säälittäviä ja heikkoja eikä heistä ole mihinkään! Tuolta näyttävät ne, jotka joutuvat kärsimään Helvetin liekkeihin. Ja sehän on heille oikeinkin, kun he ovat niin syntisiä ja vääränlaisia."
Ehkä tuon takia nyt vihaisena olo tuntuu siltä, että haluaisi tehdä sen Jumalan kiroamisen ja kurkun auki leikkaamisen. Itsemurhaa ei saa anteeksi. Itsemurhaajat joutuvat Helvettiin. Jumalan kiroajat joutuvat helvettiin. Joten jos tekisin molemmat uskovien nähden, he eivät voisi tehdä mitään muuta kuin ajatella: "Se sielu meni Helvettiin." Minä en ole koskaan satuttanut Nania yhtään mitenkään. Hän sanoo toivovansa ja rukoilevansa sen puolesta, että minäkin alkaisin uskoa ja että pelastuisin. Se olisi todennäköisesti täydellinen shokki hänelle. Jos NN välittäisi minusta yhtään, niin se satuttaisi häntäkin. Kukaan uskova, joka on pitänyt minusta, ei voisi ajatella, että varmaan Jumala pitäisi minusta nyt huolta. He eivät löytäisi uskosta lohtua minun kuolemaani. Se päinvastoin satuttaisi heitä, kuten heidän uskonsa nyt satuttaa minua.
Mitä sitä turhaan olla rakentava, kun kerran olo tuntuu kauhean pahalta, hmm? Mutta olo on kauhea. Olen itkenyt siitä lähtien, kun tulin kotiin. Nyt minussa on vain entistä vahvempana se tunne, että haluan jonnekin pois. Haluan yksin jonnekin muualle kävelemään loputtomiin. Minä haluan pois. Huomenna on minun syntymäpäiväkin. Vihaan sitäkin. Eikä kukaan sitä muista, ei kukaan sitä tiedä. Ja mitä väliä silläkään olisi. Minä haluan pois.
***
Fare thee well, little broken heart
Downcast eyes lifetime loneliness
Whatever walks in my heart will walk alone
Constant longing for the perfect soul
Unwashed scenery forever gone
Whatever walks in my heart will walk alone
No love left in me
No eyes to see the heaven beside me
***
