Vaihteeksi ei taas mene niin kauhean hyvin. Olen aika kipeä, eikä se ollut ainakaan eiliseen yhdistettynä yhtään kivaa. Sain työpaikan ja sanottiin että seuraavana päivänä alkaa. Ja se siis oli tiistai. Päätin lähteä vasta aamulla junalla, jonka piti olla Tampereella jo kahdeksalta, joten olisin ehtinyt hyvin töihin yhdeksäksi, kuten olin sopinut.

Mutta. Tuo on aina todella ärsyttävä sana. Kun pääsin asemalle, aikataulu-taulut vilkkuivat sanaa "Peruttu"/"Cancelled". Siis loistava tuuri taas minulla, kun ensimmäisenä työpäivänä olin myöhässä tuollaisesta typerästä syystä. Myöhästyin kuitenkin vain puolisen tuntia ja soitin tietysti etukäteen työnantajalleni, eikä tuo ollut mikään iso juttu. Pääsin lopulta paikalle ihan litimärkänä, koska tietysti satoi koko matkan töihin, ja sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen minut esiteltiin koko toimiston väelle sellaisena todella epäsiistinä ja vettä valuvana. Tosi hyvä ensivaikutelma.

Työ on ihan hyvä, sillä se on ihan helppoa. Soittelen vain 7,5 tuntia päivässä lähinnä yrityksille. Suurin osa suhtautuu ihan asiallisesti heti kun saavat selville, että en ole myymässä mitään, mutta tietysti kun soittelee 50-100 puhelua päivässä, niin sinne mahtuu aina myös niitä kärttyisiä, jotka kivahtavat, että mitä tänne soittelet, ei minulla ole aikaa mihinkään tuollaisiin tyhjänpäiväisiin galluppeihin.

Enkä siis tällä hetkellä edes tee galluppeja, vaan tutkimuksia. Toimeksiantajana on ollut tähän asti yksittäinen kaupunki, joka yrittää saada lisää yriyksiä tälle paikkakunnalle, ja sitten musiikkioikeuksia vahtiva yrityssysteemi, joka on palkannut meidät tekemään vaivaisen 2000 haastattelun tutkimuksen siitä, mitä musiikkia eri yritykset (kampaamot, ravintolat, sairaalat) soittavat taustamusiikkina asiakastiloissa. Tämän tutkimuksen perusteella sitten jaetaan musiikin tekijöille niitä tuloja, joita tämä yritys on saanut näiden taustamusiikkilupien myymisestä.

Tuo taustamusiikkikysely on ihan kiva, ainakin verrattuna siihen kaupungin teettämään kyselyyn, johon piti saada vastaamaan toimitusjohtajia. Sillä, yllätys yllätys, toimitusjohtajat eivät ole niin yhteistyöhaluisia/-taitoisia kuin vaikka kampaajat. Tietysti erojakin on paljon. Olen kuitenkin onneksi päässyt vähällä tähän asti, sillä minun ei ole tarvinnut soitella pääkaupunkiseudulle paljon yhtään. Täkäläiset ihmiset ovat niin kärttyjä, että ihme että heillä on ylipäätään lainkaan asiakkaita.

Koen tekeväni ihan sopivaa työtä ja pidän sitä myös ihan suht tärkeänä, vaikka monet haastateltavat pitävät ihmisten karvojen lyhentämistä maailman kannalta paljon ylevämpänä kuin mielipidetiedustelua. Mutta joo, ihan okei homma. Olen myös tullut todella hyvin toimeen työpaikan ihmisten kanssa. Minua vain muutamaa päivää aikaisemmin aloitti kaksi muutakin, joista toinen tekee miltei poikkeuksetta samaa kyselyä yhtä aikaa ja vielä samassa huoneessa. Hän näyttää yllättävän paljon siltä Nina-potilaalta, joka oli osastolla joskus vuosi sitten, joten nimitän häntä Nina2:ksi. Hän on jopa suunnilleen yhtä pitkä kuin minä ja meillä on muutenkin yllättävän paljon yhteistä. On todella kiva, kun samassa huoneessa on joku muukin. Hän oli muutaman päivän tällä viikolla poissa muissa töissä, joten sain kokea muutaman päivän ilman häntäkin.

Välillä kun teki töitä yksin ja soitteli niille toimitusjohtajille, oli todella raskasta henkisesti, kun ei saanut purettua niiden ikävien haastateltavien sanomisia mitenkään. Kun olemme Nina2:n kanssa kaksistaan, aina soittojen välissä saatamme sanoa toiselle jonkun hauskan huomion tai purkaa sitä haastateltavien kärttyisyyttä. Se auttaa todella paljon. Myös tämä toinen, joka aloitti suunnilleen samaan aikaan, mutta on hieman eri paikassa kuin me kaksi, on todella mukava. Hän on Paula, hieman vanhempi, ruotsista muuttanut, joka puhuu siitä huolimatta täydellistä suomea. Lisäksi hän puhuu täydellistä ruotsia sellaisella riikinruotsalaisella aksentilla.

Töihin mennään kahdeksaksi ja neljältä päästään kotiin. Puolen tunnin ruokatunnilla siitä tulee 37,5 tuntia viikossa. Ihan kohtalaista, palkka tosin ei ole ihan toiveitani vastaava. Useimmissa työnhakuilmoituksissa mainittiin palkaksi suunnilleen 1500e/kk, mutta tästä työstä jää verojen jälkeen käteen suunnilleen tonni kuussa. Tuntipalkka on noin seitsemän euroa, joten ihan siedettävä. Parempikin voisi tosiaan olla, mutta muuten tuo työ on ihan hyvä, niin en aio vaihtaakaan. Lisäksi pomo suhtautui hyvin siihen kolmen viikon Britti-reissuunkin, ja työaikakin on jokseenkin joustava. Työt tehdään arkisin klo. 8-20, joten jos tulee jotain tärkeää hoidettavaa, voi sieltä häipyä tunniksi ja tehdä sen sitten iltapäivän puolelta.

Mutta siis olen nyt taas kipeä. Torstaina aamulla herätessäni olo oli kurja ja ääni hieman flunssainen, mutta ei kuin töihin vain. Torstaina oli jo jonkin verran kuumetta illalla ja perjantaina olo oli vain huonompi. Lähdin myös kotiin töiden jälkeen ja se menikin kokolailla pieleen.

Ensinnäkin siis kauheassa kunnossa, lähes 38 asteen kuumeessa, piti könytä sinne asemalle ostamaan lippua. Tietysti sitten se juna, jolla olin suunnitellut meneväni, olikin myyty loppuun. Jouduin odottamaan ylimääräiset puolitoista tuntia siellä asemalla. Lisäksi olin nähnyt Taon, Nanin poikaystävän, kävelevän vastaan, kun olin tullut töistä, joten minua suututti. Nanilla on aika NIIN kortilla koko ajan vuodesta toiseen, mutta poikaystävää on aika nähdä vähintäänkin kerran viikossa, vaikka etäisyyttä on parisataa kilometriä.

Sitten siinä kuumeisena ja närkästyneenä kuvittelin, miten raivoaisin Nanille, että kyllä hänellä olisi aikaa minullekin, mutta että hän ei vain halua järjestää sitä. Hänellä on täydellinen perhe ja vielä täydellisempi poikaystävä - minulla on hyvin epätäydellinen perhe, josta ei ole paljonkaan tukea, eikä poikaystävää. Olen tehnyt joitain askelia poikia kohtaan, joista olen pitänyt, mutta mistään ei ole tullut mitään. Nanin ei ole koskaan tarvinnut ottaa edes riskiä, vain olla tekemättä mitään ja rakkauskirjeitä kolahtelee postilaatikosta. Kyllähän hänelle käy, että kavereihin ei pidä yhteyttä, kun hänellä on tuollainen laaja ja vankka tukiverkosto, mutta minulla ei sitten olekaan muuta kuin kaverit. Aikaisemmin Nan oli jopa ainoa kaveri, eikä hän ottanut lainkaan huomioon sitä, mitkä minun tarpeeni olisivat meidän kahden ystävyyssuhteessa.

Ja aina hän sanoo, että otan tässä lähiaikoina yhteyttä, mutta sitten ei kuulukaan mitään moneen kuukauteen. Sitten sen jälkeen tulee joskus tekstiviesti, jossa oletetaan automaattisesti, että minä olen aina vapaa, kunhan vain häneltä liikenee sitä kallisarvoista Nan-aikaa.

Itsesääli valtasi aika paljon alaa ja sitten tuli mieleeni vielä sattumus maanantailta, kun tulin junalla kotiin heti työhaastattelun jälkeen. Junassa oli samassa vaunussa ikäiseni poika, joka näytti NN:ltä. Loppujen lopuksi kun kävelin ravintolavaunuun voidakseni nähdä pojan kasvot, huomasin että ei se ollut NN, mutta sitä ennen olin ihan varma, että hän se oli. Jotenkin sitten eilen tuli tuo mieleen ja mietin sitä poikaa. Se poika ei tietenkään kiinnittänyt minuun huomiota - miksi olisikaan, johonkin täysin tuntemattomaan tyttöön. Sitten mietin, että vaikka se olisi ollutkin NN, niin todennäköisesti hän olisi käyttäytynyt samoin. Sillä lailla että älä näe minua, älä näe, tai jos näet, niin älä ainakaan tule puhumaan. Sillä lailla että älä huomaa minua, senkin outo. Kun lähetin hänelle kirjeenkin ja kaikkea. Kun ajattelin tuota, niin kyllä tunsin oloni tyhmäksi. Itketti, kun ajattelin, että mitä hyötyä olisi ikinä edes nähdä häntä?

Ainahan sitä ajattelee välillä, että jos törmäisi häneen tai jos pyrkisi Suomen Huippumalli Haussa -ohjelmaan ja voittaisikin koko roskan, niin sitten saisi NN:kin nähdä, että mistä on oikein kieltäytynyt. Mutta sitten kun tuo todellisuus iski, niin ei ollut kivaa. Junamatka tuntui kestävän ikuisuuden. Minulla oli päälläni t-paita, huppari ja takki, mutta minulla oli järjettömän kylmä koko matkan ajan. Minulla oli niin huono olo, että jos olisi vain ollut joku tuttu vieressä, niin olisi voinut hokea, että kamalakamalakamala olo ja että tuntuu kuin kuolisi kohta.

Kaikki huipentui siihen, että muu perhe oli mökillä, eikä ollut ketään, joka olisi tullut hakemaan minua asemalta. Tiesin kyllä sen etukäteen, mutta tietenkään en tajunnut ottaa huomioon sitä, että olisinkin paljon myöhemmin kotona. Ja kun satuin unohtamaan sateenvarjon Tampereelle, niin tietysti kotiasemalla satoi. Oli pilkkopimeää, minulla oli kuumetta, satoi, oli kalseaa ja minulla oli neljä kilometriä käveltävänä.

Ei siinä siten auttanut muu kuin kävellä sateessa ja kastua läpimäräksi. Tottapuhuen hölkkäsin tuosta matkasta varmaan reilut kolme kilometriä ja olin ihan tyytyväinen, kun en ole juossut pitkään aikaan ja nyt sitten piti ihan kylmiltään juosta paskassa säässä reppu selässä ja kipeänä. Välillä oli pakko kävellä, kun ei jaksanut ja kun piti mennä suojatien yli, sillä teitä ylittäessä piti miettiä aina että mistä kohtaa menee ettei kengät hörppää vettä.

No, kylmissäni sitten tulin kotiin ja itsesäälissä itkinkin. Laitoin saunan päälle ja menin puolilämpimään saunaan ylimmälle lauteelle makaamaan, että lämpenisi edes hieman. Rottia moikkasin myös ja ihan kaikki olivat luukulla odottamassa, kun kuulivat, että minä olin tullut kotiin. Yleensä jotkut aina nukkuvat jossain pahvilaatikossa tai savimajassa, eikä niitä saa sieltä millään ilveellä pois, mutta nyt kaikki tulivat katsomaan. Lämmitti kyllä mieltä.

Vanhuksetkin jaksavat ihan hyvin. Tänään jopa hyvin negatiiviselta sattumukselta kuulostanut tapahtumakin sai minut oikein hyvälle mielelle, kun päätin antaa rotille kokeeksi palan lihamureketta. Dosku oli nukkumassa savimajassa, joten tungin sitten lihamurekkeen palasen sen aukosta sisään ja Dosku sitten nappasi sen palan niin ahneesti, että meinasivat minun sormeni mennä mukana. Tuli vähän vertakin, mutta olin todella iloinen, kun Dosku oli nälkäinen, vaikka äiti sanoi sen syöneen toissapäivänä vähän puuroakin. Aiemmin Dosku on ollut aina vähän kranttu, niin oli kiva nähdä, että se niin innoissaan söi kerrankin jotain.

Kaikki rotat voivat ihan hyvin, mitä nyt Tinelli ja Gouda yrittävät isotella toisilleen kerroksesta toiseen. Ja nyt kun koko rotta yhteisö on majoittunut vanhaan häkkiin, kun uusi häkki on jo pakattu autoon huomista varten, niin yläkerran väki joutuu tyytymään väliaikaisesti vesikippoon vesipullon sijaan. Ja joskus kesällä kun näillä samoilla otuksilla oli yhden yön uima-allas (pää ei toimi, se mihin laitetaan vettä, vähän kuin matala sanko?) kurkkukaloilla, niin jostain syystä elukat päättivät, että sinne täytyy raahata kaikki lakananpalat lillumaan.

Nytkin on kova vahtiminen, kun heti kun silmä välttää, niin ovat raahaamassa lakananpalasta vesikippoon. En tiedä YHTÄÄN miten ne järkeilevät tuolla lailla, mutta hyvin automaattiselta touhulta vaikuttaa. Ja vaikka se niille kävisi järkeen, niin minä näen vain likastuneen juomaveden ja märät pehmikelakanat siellä kipossa. Jotenkin kuitenkin jaksaa huvittaa, kun näkee niiden tarmokkaasti yrittävän yhä uudestaan ja uudestaan saada jotain kangasta lillumaan sinne vesikippoon.

Jos vielä tämä flunssa hellittäisi ilman sitä vaihetta kun ääneni muuttuu kaameaksi raakkumiseksi, olisi huippu juttu, ja jos se hemmetin Kela maksaisi lopultakin ne elokuun alun sairauspäivärahat ja matkakorvaukset, niin rahallinen tilannekaan ei olisi niin huono mitä nyt. Ja kun saisi sen lisäksi vielä netin sinne kämppään, niin jes.